Ossi oli siis mukavan hyväkuntoinen torstai-iltaan asti ja perjantaina kohtauksen jälkeisenä päivänä se vain käveli ympäri alakertaa, eikä oikein tuntunut tuntevankaan minua, eikä miestä. Heti kun mies tuli töistä perjantai-iltana, ilmoitin, että nyt ei tuo koira saa kärsiä enää minuuttiakaan ja veimme sen siis päivystävälle yksityiselle eläinlääkärille, jolle saimme ajan varattua puoli kymmeneksi.
Nyt on olo tyhjä ja äärimmäisen surullinen, mutta toivon ainakin, että itku muuttuu jossain vaiheessa kauniiksi muistoiksi Ossista, joka oli paras koirakaverini yli neljäntoista vuoden ajan.
Ossila vaikenee blogin osalta nyt, mutta koetan seurata teitä, jotka vielä blogianne päivittävät. Haikeat jäähyväiset Ossilasta.
