keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kaunista keskiviikkoa

Onneksi tänään on ollut kaunis ilma. Pääsimme sentään Ossin kanssa reippaalle kävelylle. Minuun iski tänään taas posketon ikävä tytärtä. Sellainen kyyneleet silmiin tuova ikävä. Mikä minua oikein nyt vaivaa? Minunhan pitäisi olla onnellinen hänen puolestaan. Tyttärellä on kaikki asiat hyvin ja hän pärjää uudessa kotimaassaan hienosti. Paperit yliopiston yhteishakuun valmistuvat kohta miesystävän avulla ja tytär on saanut työpaikan siististä ruokaravintolasta. Oikein virallisen paikan, joka tarkoittaa, että hän maksaa verot jne. Hieno suoritus. Ravintolan omistaja on asunut viisi vuotta Norjassa, joten ehkä pohjoismaalaisuus oli valttia työhaastattelussa. Tai sitten haastattelun "valttikortti" olivat uudet, kalliit kengät, jotka tytär osti työhaastattelua varten:) Ei sen puoleen, näinkin voi käydä. Näin itsestäni kerran haastattelussa ison johtajan tekemät merkinnät ja ne olivat: "Good looking nails, well polished shoes." Arvatkaapas olinko järkyttynyt nähdessäni nämä paperit. Se, että yleensäkin näin ne paperit, oli melko lailla vahinko. Jouduin näet siivoamaan paikallisen johtajan arkistot, ennen uuden johtajan saapumista ja siellä arkistossa nämä paperit olivat. Voin kyllä kertoa, että paikallinen johtaja ei ollut mikään järjestyksen mestari. Paperit eivät näet olleet likimainkaan siellä, missä niiden ehkä olisi pitänyt olla. Järjestelmällinen johtaja olisi pitänyt jonkinlaista henkilörekisteriä.

Katsokaa mikä murjottava katse. Ossi vahtii "hammastikkua".
Nyt se hammastikku on minun kädessäni. Miäs, joka on melkein ammattivalokuvaaja (tämä melkein tulee siitä, että hänen tittelinsä on kyllä ihan eri), sanoo aina, että pitäisi mennä kuvattavan tasolle. No, jos nytkin olisin mennyt Ossin tasolle, hammastikku olisi kadonnut kädestä:) ja Ossi kameran linssistä...
Näin onnelliselta Ossi näyttää hyvän ystävättäreni sylissä. Ilme on tyytyväinen molemmilla. Kaverillani on ollut koiria, kissoja, kaneja ja hevosia ja on nytkin hevonen, mutta työn aikataulut eivät mahdollista koiran ottamista. Siksi hän tulee aina joskus nuuskuttelemaan Ossia. Olen sanonut, että saat Ossin lainaan, jos lähdemme matkoille. Sen jälkeen harkitset koiraa uudestaan. Tiibetinspanieli olisi kuulemma tällä hetkellä listalla. Monia muita rotuja on ollut ja yksi sekarotuinen, ihana Rölli, joka eli 17-vuotiaaksi.
Kaunista keskiviikkoiltaa Ossilasta!

10 kommenttia:

  1. Párekin Palvelijatar18. helmikuuta 2015 klo 16.52

    On se tuttu tunne tuo ikävöinti. Vaikka kuinka tietää kaiken olevan hyvin ja jopa hienosti, ei se ikävää poista. Se tunne tulee ja menee - ja siihen on vain totuttava. Tylsää mutta totta.

    Ossilla on ihana katse ja kulmakarvat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi mieltä ei täytä tuo ikävän tunne koko aikaa. Se olisi aivan hirveää. Suhdetta en osaa sanoa, mutta ehkä noin 95-prosenttisesti olen iloinen tyttären olosta Pariisissa. Tai no sanotaan, että olen onnellinen hänen puolestaan. Se on eri juttu:) Ikävän tunne sitten tulee hyökyaallon tavalla ja onneksi pyyhkäisee ohitse myös. Ikävässa vaan ei voi velloa. Siihen ikävän tunteeseen en kyllä totu, mutta onneksi se on hyvin lyhytaikainen ja ohitse kiitävä, hetkellinen tunne. Katselin yhtä Ossin reilut viisi vuotta vanhaa valokuvaa ja totesin, että tuo Ossin naamamaski on vaalentunut huomattavasti. Itse asiassa koko koira on "vaalentunut". Heh, ehkä se vastaa vanhan herran harmaantumista. Se mikä oli aikaisemmin sellaista punaruskeaa on nyt hiekanruskeaa. Siksi ehkä Ossin kulmakarvatkin erottuvat paremmin. Ovat ne kulmakarvat kyllä aina olleet olemassa. Terkut teille päin!

      Poista
  2. Tuo tyttärenikävä on positiivista ikävää. Tietäen, että tytöllä on kaikki hyvin ja hän on onnellinen, eikä tarvi vanhempien murehtia hänen pärjäämisestään. Ikävä on kaipausta, siinä on jotain niin kaunista, vaikka koskeekin sydämeen. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kuin jo Parekin emännälle vastasin, suhde on noin 5/95%. Viisi prosenttia on sellaista ikävää, että oikeasti on surullisen ikävä ja silloinkin vain luultavasti joku muu on laukaissut tämän "itsesäälin" tunteen. Lähes kaiken aikaa olen ylpeä tytöstäni ja onnellinen, että hän on iloinen ja tyytyväinen ja tietty onnellinen siitä, että minä ja mieheni olemme saaneet yhdessä jotain noin hienoa aikaiseksi. Kaipauksessa on tietty jotain kaunistakin ja välillä se koskee sydämeen.

      Poista
  3. Kaunis oli päivä! Kiva potea flunssaa :( :( Tiitukaan ei päässyt lenkille kauniin sään aikaan.
    Ihan ilme Ossilla tuossa viimesessä kuvassa :)
    Muiskuja Tiitulta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh. Tosi tylsää potea flunssaa oli sitten kaunis tai tylsä sää. Parane pian. Tuossa alimmassa kuvassa Ossi on tyytyväisen näköinen. Joskus se on niin ihanan iloisenkin näköinen, mutta niitä veikeitä ilmeitä ei ikinä saa kameraan. Ossi alkaa "yrmyttää" heti kameran nähdessään. En tiedä minkä takia. Vieläköhän sitä voisi kouluttamalla ehdollistaa, että kamera on ihan superjuttu? Tiitulle Ossi-pusut.

      Poista
  4. Eihän sille mitään voi, että ikävä aina välillä iskee. Onneksi on skypet ja meset ja muut mahdollisuudet. Ennen vanhaan sitä oltaisiin oltu kirjeiden varassa ja odoteltu viikkotolkulla kuulumisia.

    Pikku-ee täytti puoli vuotta ja kyllä se vaan sydäntä lämmittää, kun ee mamman nähdessään alkaa hymyillä kaksihampaista hymyään. Ikävä tulee pienintäkin, vaikka näen joskus useammankin kerran viikossa.

    Terkkuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis onneksi, onneksi, se varsinainen "suruikävä", ei iske kovin usein. Se olisi karmeaa. Yritin asentaa Skypen tuohon omassa käytössäni olevaan, varmaan ensimmäiseen Ipad-malliin. No eipä onnistunut. Täytyy ottaa vissiin tuo miehen uusi Ipad:).

      Voin vain kuvitella pikku-Een hurmaavuutta. Ehkäpä minäkin näen sen onnenpäivän. Jotkuthan eivät halua lapsia. yhdellä ystävättärelläni nuorimmainen, kolmekymppinen tytär on tälläinen. Menee ensi kesänä kyllä naimisiin pitkäaikaisen miesystävänsä kanssa. Tämä miesystävä on parikymmentä vuotta vanhempi. Terkkuja sinne Ouluun.

      Poista
  5. Ikävä seon tiälläe. Vuan onneks ee oo nuor emäntä tuon kaavvempana. Samassa muassa kuitennii. Äetit ne ee herkijä ikävöemästä millonkaa lapsijjaa. Vaekka oes ite 90v ja laps 70v. Sano äet. Ja muistelj töessäoloaekoosa.
    Ossi on niinku minnäe. Ee tykätä kamerasta :) Tuossa viimisessä kuvassa on kyllä hyvä ilime :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No Suomessakin voisi huonolla tuurilla olla tilanne, että etäisyyttä olisi melkein tuhat kilsaa. Kait se on näin, että äidillä on aina ikävä.

      Mikähän saisi teidät muuttumaan "linssiluteiksi"? Ossi inhoaa kameraa ja koettaa luikkia helposti karkuun.. Yleensä viimeistään kolmannella kuvalla on jo kameran linssin ulkopuolella. Savoon terveisii.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.