Potutuslauantai osa 10

Minua potuttaa. En päässyt tänään Hyvinkään kansalliseen koiranäyttelyyn. Olisin nähnyt yhdellä kertaa sekä Annamarin, että Rillan. Rilla kun osallistuu näyttelyyn. No selkäni ei kestä vielä tuota noin 75 kilometrin ajamista edestakaisin, nyyh. Mitäs sitten? Huomenna en pääse Fiskarsin antiikkimarkkinoille. Selkäni estää ajamisen vielä huomennakin, eikä ole yhtään ylimääräistä rahaa. Autoni ei mennyt katsastuksesta läpi ja satalappuset, ellei peräti tonnit vilistivät mielessäni, kun kuulin sanoja "etualatukivarsien puslat (ilmeisesti jotkut tiivisteet?) vuotaneet ja revenneet, takaiskunvaimentimet vaihdettava." Autsch. Tytär "karkasi" Pariisiin ihastuksensa luo. No 20-vuotias saa tehdä mitä huvittaa, melkein, mutta olisi ollut suotavaa ilmoittaa aikaisemmin kuin 7 tuntia ennen kentälle lähtöä. No, ne henkilökohtaisista pikkumurheista.

Iltalehdestä luin, että joku Espoolainen seurakunta oli järjestänyt "leikkimielisen huutokaupan", jossa vanhemmat saivat ostaa erivapauksia lapsilleen rippileirillä! Siivoamisvapautta, etuoikeuksia ruokajonoissa. Nyt en edes muista kaikkia. Näin taas niin punaista. Ei voi olla totta, että kirkko, jonka tulisi opettaa suvaitsevaisuutta, yhteisöllisyyyttä, sun muuta, tekee jotain tuollaista vaikka kuinka menisi rahat hyväntekeväisyyteen! Sitäpaitsi tuotto oli ollut ihan mitätön, mutta silti. Enkä oikeasti ymmärrä niitä vanhempia, jotka olivat "ostaneet" lapsilleen etuoikeuksia, tai erivapauksia. Päivi Räsänenkin juttelee, mitä sylki suuhun tuo. Eikä aina todellakaan mitään järkeviä.

Joskus olen miettinyt, että ihmisen, joka uskoo ns "korkeampaan voimaan", niin hänen elämä on paljon helpompaa kuin sellaisen, joka ei usko. Aina on se voima joka auttaa, asiassa kuin asiassa. Minulla oli ensimmäisessä, ihan vakituisessa työpaikassa työkaverina, tälläinen syvästi uskovainen, miespuolinen insinööri. Aivan ihastuttava ihminen ja hän sattui asumaan silloin Haukilahdessa, kuten minäkin mieheni kanssa. Eräänä päivänä hän kertoi sanoneensa itsensä irti ja lähtevänsä Afrikkaan tekemään lähetystyötä. Ihmettelin, kuinka hän pärjää asuntovelkojensa kanssa ja hän vastasi vain, että Herra auttaa ja oli hyvin vakavissaan. No yhden kerran hän kävi katsomassa meitä ollessaan Suomessa käymässä ja noin kymmenen vuotta sitten kuulin hänestä radiohaastattelun. Tunnistin hänet hänen harvinaisesta nimestä. Mies oli palannut Suomeen, vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Oli takaisin elektroniikkainsinöörin tehtävissä. Olin niin iloinen hänen puolestaan. Elämä oli järjestänyt hänen asiansa hienosti, mutta hän oli myöskin todennut, että hän voi tehdä ihan tavallisia insinöörin tehtäviä, vaikka onkin syvästi uskovainen.

No, mikäs tässä voi potuttaa? Maalipurkki, johon mami ei pääse käsiksi tänäkään viikonloppuna:(

ja tuolla on niitä punkkeja,

haenpa itselleni oman "ulkopeittoni",

annan sille vähäsen

kyytiä

ja totean, että on se peitto vähän pehmeämpi, kuin lauta:)

Näihin pieniin potutuksiin ja niistä huolimatta, ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille Ossilasta!