Hyvää joulukuun yhdettätoista

Normiperjantai, eli vierailu äidin luona. Äidillä oli Ipad jumissa, tai oikeastaan se Padi ilmoitti, että ei verkkoa. Soitin DNA:lle, tai ensin 020202, jotta sain DNA:n asiakaspalvelun numeron. Minulla nousi pieni hiki jo otsalle, koska en ole mikään Ipadin superkäyttäjä, ihan vain tavallinen käyttäjä. No asiakaspalvelun virkailija katsoi, että verkko on kunnossa ja minä ajattelin mielessäni, että voihan pakana. Siis siinä vaiheessa, kun tyttö ilmoitti, että mitähän jos irrottaisin SIM-kortin ja kokeilisin sitä johonkin puhelimeen, jolloin näkisin, että onko vika sitten SIM-kortissa. Sanoin, että teen niin ja palaan asiaan, jos tarve vaatii. En tiedä minkälainen SIM-kortti on puhelimessani, mutta otin äidin Ipadin ja lähdin kyselemään niiltä hieman nuoremmilta hoitajilta, tietävätkö he, mistä Ipadin SIM-kortti edes löytyy:) Siinä nimittäin loppujen lopuksi tarvitaan sellaista neulan tapaista laitetta. 

Nyt hämärästi muistan, että miäheni sanoi, että laittakaa se pieni neulan tapainen värkki jonnekin talteen, jos sitä SIM-korttia tarttee irroitella. No hoitajatyttö painalsi sitä SIM-kortin pidikettä klemmarilla:) Saatiin testattua, että vika ei ollut kortissakaan ja simsalabim, kun se SIM-kortti saatiin takaisin Padiin, niin verkkokin löytyi. Tosin kertaalleen se mikrosirun kokoinen SIM kävi tietty lattiallakin, mutta onneksi se ei siitä ainakaan kärsinyt. Kukaan ei kerennyt talloa päälle. Minun nakeillani se SIM ei kyllä olisi lähtenyt irti, Aina tälläisissä tilanteissa huomaa, että hienomotoriikka on oikeasti vähän hakusessa:( Tuli myös todistettua jälleen kerran tämä tietsikoiden ihmeellinen maailma. Sammuta laite kerran ja käynnistä uudelleen saattaa olla se korjaava tekijä. Joku bitti nurinniskoin koneessa oikenee.

Saman aikaisesti siellä vanhainkodissa oli siinä eteisaulassa pieni härdelli. Eräs Kauko niminen vanhempi herrasmies oli päättänyt, että hän lähtee kotiin ja huuto oli hirmuinen, kun ei päästetty. Neljä hoitajaa ja johtajatar taluttivat ystävällisesti, mutta hyvin päättäväisesti Kaukon takaisin omaan huoneeseen, joka on vinosti äitini huonetta vasten. Tosin Kauko ilmaisi tyytymättömyytensä erittäin voimakkaasti monilla kirosanoilla puhettaan ryydittäen ja kertoen, että kotiin tarttee päästä, kun on niin paljon työtä. Täytyy sanoa, että on se hoitajienkin työ kohtalaisen raskasta.

Salamavalolla otetuilla kuvilla näkee, että Ossilla taitaa olla alkava kaihi, mutta vielä se näkee kuitenkin erinomaisesti. Naapurin ELL katseli Ossin silmiä tuossa kesällä ja sanoi, että kaihi ei ole kuulemma vielä paha ollenkaan ja Ossin ikäisellä "kuuluu jo asiaan". Huoks, minun tarvitsee vissiin alkaa säästää Ossin kaihileikkausta verten.

Tuossa kuvassa on vähän tilannekomiikkaa. Huusin nimittäin Ossille, että "Ossi, katso mamia!"

Terkut Ossilasta!